Käytäntölähtöisen tutkimuksen yhdistys Praba järjesti 25.4.2019 metodologiaseminaarin Järki ja työ yhteistyössä TOTEEMI- ja KOPE- hankkeiden kanssa. Seminaari pidettiin Haaga-Helia-ammattikorkeakoulussa Pasilassa. Seminaarin pääpuhujat olivat professori Juha Siltala Helsingin yliopistosta ja lehtori Mikko Jakonen Jyväskylän yliopistosta. Molemmista puheenvuoroista jäi mieleen yleisviesti, että järki ja työ vaikuttavat kovastikin etääntyneen toisistaan: paljon tehdään järjetöntä työtä, samalla kun kannetaan huolta järkevän työn asemasta tulevaisuudessa.
Siltala palasi useampaankin kertaan henkilökohtaisella tasolla some-suhteeseensa: hänellä ei yksinkertaisesti ole aikaa somelle. Ehkä tämä oli tulkittavissa teeman mukaisesti, etteivät järki ja työ kohtaa somessa. Kuulimme myös, etteivät ne kohtaa asiantuntijaorganisaation työnjaossa, jossa professori hoitaa hallintorutiineja tähän koulutettujen ja motivoituneiden ex-tekijöiden sijasta.
Jakonen pohti filosofian klassisten tekstien valossa erilaisia työn käsitteitä, joissa tuntuivat asettuvan klassisen ajan yhteiskunnan rakennetta heijastavasti vastakkain mielekkyys ja raataminen yhdistyneenä deterministiseen ajatukseen siitä, että jokaiselle on yksi oma luonteva työ.
Professori Juha Siltala Järki ja työ -seminaarissa. Kuva: Juha Kämäräinen.
Jakonen esitteli tutkimuksiaan erilaisista työn käsitteistä antiikin filosofian klassikoissa, yhtenä tarkastelun osana asiantuntijatyö ja sen määrittelyn vaikeudet. Asiantuntijuus rakentaa yhteiskunnan hierarkiaa, mutta on samalla yhteiskunnallisen vallan ja hallinnan tuen tarpeessa. Tämänhän olemme karvaasti nähneet viime hallituksen toimissa. Asiantuntijuuden piirittäjät ovat tuttuja: mielipiteet, painottuneet näkökulmat ja valehtelu.Seminaarin sessio-osuudessa olin mukana ryhmässä, jossa käsiteltiin opinnäytetöiden tiedollisia piirteitä ja toisaalta taitojen siirrettävyyttä ja metataitoja nimekkeen transversaaliset taidot (transversal skills) alla. Ryhmän teemojen yhtymäkohtia ovat luontevasti tiedonhankinnan, -hallinnan ja -käytön taidot. Panin merkille, että transversaalisten taitojen käsitteessä oli pyörän uudelleen keksimisen piirteitä: esimerkiksi ilmeisen relevantteja hiljaisen tiedon käsitteitä ei liitetty siihen vakuuttavalla tavalla.
Omassa esityksessäni tarkastelin havaintoja siitä, miten monipuolisesti tietoon liittyvät arvostukset ja määrittelyt, siis kootusti tietokäsitykset, kytkeytyvät opinnäytetyöhön. Eri tutkimusten mukaan ne ovat läsnä (1) tutkimusongelman / kehittämistehtävän muotoilussa, (2) viitekehyksen (”tietoperustan”) valinnoissa ja rakentamisessa, (3) menetelmä- ja aineistovalinnoissa, (4) lähteiden valinnassa ja käytössä, (5) aineiston analyysissa sekä (6) tulosten esittämisessä ja arvioinnissa.
Toinen opinnäytetöihin liittyvä esitys analysoi yksityiskohtaisesti opinnäytetyötä, jossa tekstin ja lähteiden välinen yhteys oli rakennettu kyseenalaisesti. Työn vanhat lähteet olivat kiinnittäneet tutkijan huomion. Lähemmässä tarkastelussa paljastui, että tekijä oli rakentanut opinnäytteensä käyttäen runkona yhtä, jo vanhaa tutkimusartikkelia, jonka lähteisiin hän oli viitannut sellaisenaan. Eräiden lähteiden kytkennät opinnäytteen aiheeseen vaikuttivat suorastaan vääristellyiltä, sillä täsmällisiltä vaikuttaneet viittaukset eivät vastanneet lähteiden todellista sisältöä.
Seminaarin teemat vaikuttavat kohtaavan kysymyksessä tutkimustiedon käyttämisestä: mitkä ovat ammatillisen asiantuntijuuden ja siihen tähtäävän koulutuksen konteksteissa tarkoituksenmukaisia ja eettisiä tapoja käyttää tietoa työelämän tarpeisiin? Kärjistetysti: toisaalta halutaan yksityiskohtaisia ohjeita ja toisaalta tuotetaan löyhää asiantuntijuuspuhetta, joka tähtää julkisivun ylläpitoon.
Ratkaisu ei voi löytyä yksin kummastakaan: ei jäykkien ohjeiden odottamisesta, mutta ei myöskään ylimalkaisesta asiantuntijuuspuheesta, joka on pelkkää tuulikellon helinää. Mikä jää jäljelle, ei ehkä yllättäen, on sama vaatimus, joka koskee tutkijoita: on pysyteltävä jatkuvasti selvillä oman aiheensa keskusteluista ja aktiivisesti osallistuttava niihin tiedonkäyttäjänä ja -tuottajana.
Moni valitsee ammattikorkeakoulussa olosuhteiden pakosta toisen tien: opettelee sujuvaksi tuulikellon helistäjäksi. Johdon edustajien tuulikellossa tuntuu olevan erityisssävel: meillä ovat asiat kunnossa, vieläpä paremmin kunnossa kuin naapureilla, eikä tutkijoiden tarvitse tulla päätään aukomaan, pyytämättä neuvoja jakamaan. Kumpaa siis uskon: konkreettisia neuvoja tutkijalta tivaavaa opettajaa vai "kaikkitietävää" yhteisöä varjelevaa johdon edustajaa? Tässä blogissa valitsen sen tien, että ryhdyn esittelemään ammattikorkeakouluun liittyvää tutkimusta väikkäri kerrallaan.
